Monesti olen miettinyt, oliko se tammikuun pirullinen pakkanen, 60-luku
vai ristimänimeni, joka töytäisi mieleni pois paikaltaan ja karmani yhtä
kieroon kuin mäessä kasvaneen männyn. Kylä, mihin synnyin, oli asutettu
kovin kyräilevillä ja juoruilevilla tantanpötyköillä. Kumma kyllä,
enemmistö kylän hameväestä eli leskenä tai naimattomana. Lienevät
pyhittäneen elämänsä muiden asioiden setvimiselle ja päivittelylle.
Sen ainoan kerran, kun ne harakat olivat oikeassa, olisivat saaneet
tuoda kantansa tarpeeksi selvästi julki, eivätkä vain päivitellä
partoihinsa. Kyllä, vanhempieni liitto oli suuri virhe. Tytön hempukasta
ja puolta vanhemmasta miehenjurrista ei sikiä kun juoruttavaa ja
epäkelpoja pojankloppeja. Kolme sellaista nytykkää tämä pariskunta ehti
tuottaa, minut heti ensimmäisenä, ennen kuin äiti pakkasi kimpsunsa,
kampsunsa, omaisuutensa ja elämänsä ja lähti helmat paukkuen venäläisen
kaupparatsun perään.
Heimo, Teijo ja Reijo eli minä ja ukko. Takametsien lyömätön nelikko ja
kylän naisten kauhistus. Kyllähän meillä tapeltiinkin, verissäpäinkin
toisinaan. Ukko purki elämänsä naisen ikävää meihin, eikä oikein osannut
näyttää tunteitaan muulla kuin nyrkillä ja ärräpäillä. Koulussa me
pojat menestyimme ja satunnaiset huonot numerot johtuivat vain
laiskuudesta tai siitä, ettei kokeisiin vain voinut lukea silmät
nyrkinjäljiltä umpeen turvonneina.
Olisinkohan ollut siinä neljätoistakesäinen, kun ukko ratkesi kuningas
alkoholin pauloihin. Kaksi vuotta minä jaksoin katsoa yritystä nousta
siitä suosta, mutta koska siinä ei auttanut kuokka, Jussi tai Pyhä
Henkikään, annoin periksi ja karistin kantapäiltäni kaiken juoruista
lähtien, mikä vähänkään liitti minut kotikylään.
Uudessa kaupungissa äitini sisko oli se pelastava enkeli, joka otti
minut kotiinsa, pesi, juotti, syötti ja jotenkin sai vielä hakemaan
ammattikouluun. Ne kolme vuotta asuin pieniä askareita vastaan Martan
luona, eikä minua kukaan kaivannut kotopuolesta. Olin pienestä asti
ollut sisäänpäinkääntynyt, ja viimeisenä vuonna vereni pisti todella
kiehumaan tädin yritykset naittaa minua tuttujensa tyttärille. Kaikille
muille olisin kosiopojaksi passannut, mutta en naapurin Lailalle.
Lailalle, jonka tummat hiukset leijailivat tuulen mukana, katse oli
samettia, huulet punaherukkaa ja liikeradat mitä pahimmoilteen
kohdillaan. Yläkerran päätyikkunasta katselin viereistä taloa ja
huokailin illat perätysten. Matka omalta portilta naapuriin oli liian
pitkä, aikeet jäivät aikeiksi siinä missä Lailan nimi kaivertui syvemmin
sydämeeni. Ammattikoulun jälkeen kiitin ja kumarsin Martalle, otin
hattuni kainaloon ja ujona sekä itseeni pettyneenä suunnistin suurimpiin
kuvioihin, suurempaan kaupunkiin ja ammattikorkeakouluun.
Tekniikan ammattikorkeakoulututkinnon ja näin maanmittausinsinöörin
paperit povitaskussa minulla lopulta oli vuonna 84. Minkäänlaista
vetovoimaa kiinteistöjen suunnitteluja, kartoitusta ja taajamien
mittausta kohtaan en tuntenut ja ammattikorkeassa mielenkiinnon piti
yllä vain kuvitelma, miten urheana, rikkaana ja komeana karauttaisin
Lailan luo, kaappaisin prinsessani kainaloon ja ratsastaisin
auringonlaskuun.
Palasin muutamaksi viikoksi Martan luo vetämään henkeä ja keräämään
vähenevää rohkeuttani. Jokainen maaliskuinen aamun oli se, jolloin minun
piti mennä naapuriin hurmaamaan tyttöni, mutta vasta kun olin todella
hyvästellyt tätini ja jo menossa etsimään omaa elämääni, löysin itseni
naapurin portin edestä, ovelta, sormen ovikellolta. Laila oli edessäni
farkuissa ja sinisessä villapaidassa. Suloinen hymy kasvoillaan hän
pyysi minut sisään taloon, jossa tuoksui pulla ja kauneus. Olohuoneen
lattialla pahvilaatikossa oli pieni, lihavaa kettua muistuttava koira.
Saanut pentuja, joille on koditkin valmiina. Nyökkäsin, tee kyllä
kelpaisi. Vasta istuessani hontelot jalkani sikin sokin olohuoneen
lattialla, pentu sylissä ja kuunnellessani Lailan kolistelua keittiössä
hätkähdän. Ujous, epävarmuus ja pakokauhu tulivat yhtenä ryöppynä ja
kaikella maanmittausinsinöörin ylpeydellä, pienen ja rakastuneen pojan
vakaudella ryntäsin talosta, johon pääsystä olin kauan haaveillut. Pois
tytön luota, pakenevan eläimen kauhulla. Vasta juna-asemalla tajusin
pienen eläimen sylissäni. Aseman aikataulutolpan viereen oli heitetty
resuinen turkki, johon koiranpennun laskin, silitin päähän ja lähdin kävelemään. Kyllä sen joku siitä löytäisi. Kadulla käännyin
takaisin ja hain sen pikkupiskin susiturkkeineen. Minussa ei ole
vieläkään miestä hylätä edes eläintä.
Päätin todella löytää uuden elämän ja niin suunnistin
”Maanmittausinsinööri saa paikan” –lehti-ilmoitus kompassina pieneen
kylään. Partasuinen ja repsahtamaan päässyt mies, Hakkarainen, osoitti
minulle työsuhdeasuntoni, -ajoneuvoni, työvaatteeni ja muut etuudet.
Toisin sanoen asun kahdeksatta vuotta pienessä mökinrähjässä, jonka
ikkunat vetävät. Päivät kävelen ympäri kylää tiedostamatta tilaani,
susiturkissani, Piski taskussani. Arvostuksen puutetta en edes huomaa,
sillä sellaista, mitä ei ole ikinä saanut, ei edes kaipaa. Olen
täyspäiväinen ja –päinen insinööri luhistunein hartioin, juuriltani ja
mieli kauniissa Lailassa.
Kevät 2005