Käytiin kaverin luona kuvattavana. Sessut poseerasi, minä olin namiautomaatti. Tämmöset maistiaiset saatiin ensihätään, myöhemmin sitten molemmista, villakoirarouvastakin. Näppärä ja upea kotistudio kyllä oli, ei voinu kun ihailla. Kiitos vielä Tuomakselle ihan mahtikuvista!

 

© Tuomas Sormunen / Makosa

(Voi kun meiän hauvavauva näyttää aikuiselta, vaikka ei ole vielä edes 12-viikkoinen!)

Punastun taas

Onnellisen päivän Anna antoi tunnustuksen, suuret kiitokset ja niiaukset. :)

Säännöt on seuraavanlaiset:
1. Anna tunnustus eteenpäin viidelle bloggaajalle, joista pidät ja jotka inspiroivat

2. Listaa kolme itselle rakasta asiaa

3. Laita näytille kuva asiasta jota rakastat ja selitä miksi

1. Ihan vasta annoin tunnustuksen mahtaville blogeille, joten nyt en. Olempa julma. Mutta ihanaa, että koko ajan löytyy uusia , inspiroivia ja ihania blogeja, joita sitten luetaan illallakin myöhään vaikka olisi jo nukkumaanmenoaika.


2. Kolme rakasta asiaa on perhe (niin tämä meiän karvainen, kuin se lapsuudenkin), luovuus ja vapaus. Oliko tarpeeksi ympäripyöreää? :)

 3. Peikkopoika. Selitän, että kun tuntuu siltä.

..ja sitten tää tekis tän ja sitten tää tekis ton..

Vapaata, eikä aikomustakaan hoitaa muutamaa tekemätöntä kouluhommaa. Priorisoin, eli laitoin vyyhille langan, joka Ainolla jäi kesken. Värjään sen ja otan matkaan reissuun viikonlopuksi. Koiranputkisukat houkuttelee. Muutenkin on paljon ohjeita ja ideoita, mutta kukas antaisi minulle muutaat ylimääräiset kädet neulomaan tai mieluummin hoitamaan aa:ta, eli arkisia asioita.

Eilen tein vetoketjullisen lankapussukan, jossa neulomukset kulkee kätsysti matkassa. Noita voisi tehdä lisää, tuommoisia koiraturvallisia versioita. Kankaat ja vetskarit on kaikki spr:n kontista.

Ja katso -se pyörii sittenkin! Minun rukkirakas! Möykkyjähän siellä on ja kertaamaton matsku on vielä puutikun ympärillä eikä kerrattuna, mutta kuitenkin.

Ja sitten vielä tämä projekti. Aino sai kotoaan mukaan tuommoisen turvapeiton, vanhan villapaidan. Koiravauva tykkää kovasti retuuttaa sitä pitkin kämppää ja nukkua sen päällä. Tuunailen sitä vähän, ratkon sielä ja täälä, virkkailen ja yhistän, päättelen. Että siitä tulisi ihan oma unirätti. Sen kanssa on varmasti turvallisempaa perjantaina matkustaa ihan ensimmäistä kertaa junassa.

Kiva päivä kuitenkin

Kiukku hälveni, onneksi. Kiukutti kun kiukutti. Mutta nyt on parempi olla. Olen hymistellyt pitkin iltaa noita kaikkia karvaisia otuksia täällä meillä. Rapsutellut ja pussaillut. Peikkopoika kävi koiravauvan kanssa metsässä tunnin ja pikkuisen patterit taisi kulua loppuun -uni on maittanut ja onnellinen, luulen ainakin, tuhina kuuluu. Minäkin tuhisen onnellisena. Näin on hyvä, juuri näin.

Leivoinkin siitä ilosta, kun syksyn kurat ja roskat oli hävinneet lattioilta koulussa ollessani. Ohjeen bongasin halppisjauhopussin kyljestä. Uunilämpiminä ruisruudut ja mansikka-puhaviinimarjasoppa on makosa iltapala.

 

  

Ruisruudut 

5 dl vettä
2 tl suolaa
2 rkl sokeria
1/2 dl öljyä
1 pussi kuivahiivaa
4 dl ruisjauhoja
5 dl vehnäjauhoja (korvasin vehnäjauhoista puolet sämpyläjauhoilla)

Lämmitä vesi 42-asteiseksi. Lisää suola, sokeri ja öljy. Sekoita kuivahiiva jauhoihin. Lisää jauhot taikintanesteeseen ja sekoita tasaiseksi (jäi yllättävän veteläksi!). Kumoa taikina leivinpaperin päälle pellille. Ripottele taikinan pinnalle reilusti ruisjauhoja ja taputtele n. 1 cm:n paksuiseksi levyksi. Leikkaa levy taikinapyörällä neliöiksi. Anna kohota liinalla peitettynä 30-40 minuuttia. Paista 225 asteessa n. 20 min. Nauti!

Insinööri luhistunein hartioin

Monesti olen miettinyt, oliko se tammikuun pirullinen pakkanen, 60-luku vai ristimänimeni, joka töytäisi mieleni pois paikaltaan ja karmani yhtä kieroon kuin mäessä kasvaneen männyn. Kylä, mihin synnyin, oli asutettu kovin kyräilevillä ja juoruilevilla tantanpötyköillä. Kumma kyllä, enemmistö kylän hameväestä eli leskenä tai naimattomana. Lienevät pyhittäneen elämänsä muiden asioiden setvimiselle ja päivittelylle.

Sen ainoan kerran, kun ne harakat olivat oikeassa, olisivat saaneet tuoda kantansa tarpeeksi selvästi julki, eivätkä vain päivitellä partoihinsa. Kyllä, vanhempieni liitto oli suuri virhe. Tytön hempukasta ja puolta vanhemmasta miehenjurrista ei sikiä kun juoruttavaa ja epäkelpoja pojankloppeja. Kolme sellaista nytykkää tämä pariskunta ehti tuottaa, minut heti ensimmäisenä, ennen kuin äiti pakkasi kimpsunsa, kampsunsa, omaisuutensa ja elämänsä ja lähti helmat paukkuen venäläisen kaupparatsun perään.

Heimo, Teijo ja Reijo eli minä ja ukko. Takametsien lyömätön nelikko ja kylän naisten kauhistus. Kyllähän meillä tapeltiinkin, verissäpäinkin toisinaan. Ukko purki elämänsä naisen ikävää meihin, eikä oikein osannut näyttää tunteitaan muulla kuin nyrkillä ja ärräpäillä. Koulussa me pojat menestyimme ja satunnaiset huonot numerot johtuivat vain laiskuudesta tai siitä, ettei kokeisiin vain voinut lukea silmät nyrkinjäljiltä umpeen turvonneina.

Olisinkohan ollut siinä neljätoistakesäinen, kun ukko ratkesi kuningas alkoholin pauloihin. Kaksi vuotta minä jaksoin katsoa yritystä nousta siitä suosta, mutta koska siinä ei auttanut kuokka, Jussi tai Pyhä Henkikään, annoin periksi ja karistin kantapäiltäni kaiken juoruista lähtien, mikä vähänkään liitti minut kotikylään.

Uudessa kaupungissa äitini sisko oli se pelastava enkeli, joka otti minut kotiinsa, pesi, juotti, syötti ja jotenkin sai vielä hakemaan ammattikouluun. Ne kolme vuotta asuin pieniä askareita vastaan Martan luona, eikä minua kukaan kaivannut kotopuolesta. Olin pienestä asti ollut sisäänpäinkääntynyt, ja viimeisenä vuonna vereni pisti todella kiehumaan tädin yritykset naittaa minua tuttujensa tyttärille. Kaikille muille olisin kosiopojaksi passannut, mutta en naapurin Lailalle. Lailalle, jonka tummat hiukset leijailivat tuulen mukana, katse oli samettia, huulet punaherukkaa ja liikeradat mitä pahimmoilteen kohdillaan. Yläkerran päätyikkunasta katselin viereistä taloa ja huokailin illat perätysten. Matka omalta portilta naapuriin oli liian pitkä, aikeet jäivät aikeiksi siinä missä Lailan nimi kaivertui syvemmin sydämeeni. Ammattikoulun jälkeen kiitin ja kumarsin Martalle, otin hattuni kainaloon ja ujona sekä itseeni pettyneenä suunnistin suurimpiin kuvioihin, suurempaan kaupunkiin ja ammattikorkeakouluun.

Tekniikan ammattikorkeakoulututkinnon ja näin maanmittausinsinöörin paperit povitaskussa minulla lopulta oli vuonna 84. Minkäänlaista vetovoimaa kiinteistöjen suunnitteluja, kartoitusta ja taajamien mittausta kohtaan en tuntenut ja ammattikorkeassa mielenkiinnon piti yllä vain kuvitelma, miten urheana, rikkaana ja komeana karauttaisin Lailan luo, kaappaisin prinsessani kainaloon ja ratsastaisin auringonlaskuun.

Palasin muutamaksi viikoksi Martan luo vetämään henkeä ja keräämään vähenevää rohkeuttani. Jokainen maaliskuinen aamun oli se, jolloin minun piti mennä naapuriin hurmaamaan tyttöni, mutta vasta kun olin todella hyvästellyt tätini ja jo menossa etsimään omaa elämääni, löysin itseni naapurin portin edestä, ovelta, sormen ovikellolta. Laila oli edessäni farkuissa ja sinisessä villapaidassa. Suloinen hymy kasvoillaan hän pyysi minut sisään taloon, jossa tuoksui pulla ja kauneus. Olohuoneen lattialla pahvilaatikossa oli pieni, lihavaa kettua muistuttava koira. Saanut pentuja, joille on koditkin valmiina. Nyökkäsin, tee kyllä kelpaisi. Vasta istuessani hontelot jalkani sikin sokin olohuoneen lattialla, pentu sylissä ja kuunnellessani Lailan kolistelua keittiössä hätkähdän. Ujous, epävarmuus ja pakokauhu tulivat yhtenä ryöppynä ja kaikella maanmittausinsinöörin ylpeydellä, pienen ja rakastuneen pojan vakaudella ryntäsin talosta, johon pääsystä olin kauan haaveillut. Pois tytön luota, pakenevan eläimen kauhulla. Vasta juna-asemalla tajusin pienen eläimen sylissäni. Aseman aikataulutolpan viereen oli heitetty resuinen turkki, johon koiranpennun laskin, silitin päähän ja lähdin kävelemään. Kyllä sen joku siitä löytäisi. Kadulla käännyin takaisin ja hain sen pikkupiskin susiturkkeineen. Minussa ei ole vieläkään miestä hylätä edes eläintä.

Päätin todella löytää uuden elämän ja niin suunnistin ”Maanmittausinsinööri saa paikan” –lehti-ilmoitus kompassina pieneen kylään. Partasuinen ja repsahtamaan päässyt mies, Hakkarainen, osoitti minulle työsuhdeasuntoni, -ajoneuvoni, työvaatteeni ja muut etuudet. Toisin sanoen asun kahdeksatta vuotta pienessä mökinrähjässä, jonka ikkunat vetävät. Päivät kävelen ympäri kylää tiedostamatta tilaani, susiturkissani, Piski taskussani. Arvostuksen puutetta en edes huomaa, sillä sellaista, mitä ei ole ikinä saanut, ei edes kaipaa. Olen täyspäiväinen ja –päinen insinööri luhistunein hartioin, juuriltani ja mieli kauniissa Lailassa.

Kevät 2005

Syyskuun vimppa maanantai

Kiukuttaa. Kiukuttaa kaikki. On kiukuttanut monta päivää. Ja jos olisin yhtään ajatellut, olisin tajunnut, että koira, hökelö pentu, aamuiset töihin ja kouluihin kulkijat ja muut koiran ulkoiluttajat on ihan riittävä sekoitus, tartte enää kameraa ottaa tuskailtavaksi matkaan. Mutta enpäs ajatellut. Onneksi kuvat ei sentään kiroile tai ole pahantuulisia.

Ai niin, ps. On kivaakin. Löysin makkeita kankaita Kontista ja Pelastusarmeijan kirppikseltä. On löytynyt aikaa neulomiselle. Eilinen Vastaparit-sarja vaikutti hyvältä.

Illan riennot!

 

Kuva:  Jaakko Alatalo

Viime vuonna oltiin Peikkopojan kanssa tuommosia Zombeja. Tänä vuonna teemana on, että elävät kuolleet pukeutuvat parhaimpiinsa. Saas nähä, mitäs sitä tänään, kun on Oulun viides Zombe walk!

Koira ku emäntäsä

Oltiin koiramuorin kanssa aamulenkillä. Sillä välin Aino-pentu oli ihan selvästi aikonut vyyhitä minulle lankaa värjäämistä varten, mutta homma oli jääny kesken kun kotia tultiin. Tuo ruskea lanka on muuten Novitan Aino-merkkistä oikeasti. Fiksu koira!

 

 

Onnelliset, Nallea 100g

Tästä tulee tumput, töppöset ja pipo pikkuiselle tytölle, joka vielä kasvaa ja jumppailee äiskänsä masussa. Näin kesällä unta, että tästä ystäväni lapsesta tulee nimeltään Kukkanen Pupu.

Tunnustus! :)

Ilahdutti mehukattitonkka-blogin Marjohein antama tunnustus. Kiitokset ja kumarrukset ihkaensimmäisestä semmoisesta. :)

Nyt minun kuuluu siis kertoa seittemän asiaa itsestäni ja antaa tunnustus edelleen seittemälle tykkäämälleni blogille.

1. Olen ehdottomasti syksyihminen.
2. Koen usein kuvaamisen rasitteena, vaikkakin nautin kovasti valmiista kuvista. Kausiluontoista.
3. Olen ihan kauhean ylpeä kaikista kolmesta pikkusiskostani: mahottoman taitavia, kauniita, hauskoja, fiksuja ja omia ittejänsä.
4. Syön ruokani tosi kuumana, en oikein välitä haaleasta. Saatan lämmittää ruuan mikrossa puolessa välissä annosta, jos se on ehtiny jäähtyä. Kahvia ja teetä tämä ei koske ja samaa motillista voi lipittää helposti tunnin.
5. Olen äärettömän huono palauttamaan kirjaston kirjat ajoissa, vaikka kuinka merkitsen kalenteriin ja laitan puhelimeen muistutuksen.
6. Mulla on jonkunlainen itsetutkiskeluvaihde päällä, etin paikkaani ja sitä mitä olen ja mitä tahon olla. Yritän olla aito ja oma itseni.
7. Lähden aamulla nopsaan käyntiin, enkä osaa vötkyillä sängyssä.

Ja tättärääää! Tunnustuksen saavat seuraavat ihanaiset blogit:
arjen aarreaitta, If life does make sense..., Suljinaika, virkattu lintu, Neulova Narttu, Nurjat ja Villapata kiehuu.

Ensin siitä meinasi tulla Surku, sitten Tyyne. Mietittiin Ruusaa, Helgaa, Huldaa, Almaa. Mutta Aino se on. Eikä muuten pitänyt tulla mustaa koiraa, mutta tuli kuitenkin. Aion opetella entistä enemmän kuvaamaan täysmanuaalilla, ei se muuten näytä oikealta kuvissa.

Ei ole pikkuinen kovinkaan ikävöinyt. Hieman meinaa vanhaa villakoiraa kiusata, mutta kyllä niillä se yhteinen sävel löytyy.  Tänään Aino on ensimmäistä kertaa yksin pari tuntia, jännittää ihan älyttömästi että miten se menee. Seuraavat kaksi päivää ollaankin Peikkopoika tai minä kotona koko ajan, niin voidaan reenata sitä yksin oloa ihan pikku pätkissä. Onhan täällä tietenkin koiramuori ja kissalapsi seurana.

Aino

Saanko esitellä meijän vauvelin, Ainon <3

Pikku tytteli on 9 viikkoa ja lupsakka, melkoisen väsynyt tapaus tällä hetkellä. Löytyi lopultakin se sekarotuinen, mitä on etitty. Apulan sivua on avattu tällä koneella nyt 1500 kertaa, kertonee että tosissaan on haettu. :) Puoliksi neiti on enkkusprinkku, äiskässä on kultaista noutajaa, collieta, bordercollieta, leonberggiä ja ajokoiraa. Nyt me ihmetellään ja opetellaan, miten sitä meillä eletään.

Kaipuu

Viikonloppuna olin siellä kotona, Kainuussa. Vaikken ihan omilla kulmilla, mutta vaarojen juuressa ja järvien rannalla silti. Takaisin tultua tämä kaupunki tuntuu vain melulta ja väen tungokselta. Meri on kaunis, mutta ei minun. Lisäksi on huoli niistä ihmisistä siellä kotona. Vanhat valokuvat itkettää.

 

Kaipuu johonkin, jota en osaa nimetä. Siellä Kainuussa seisoo yhdellä pellolla tuhatpäinen Hiljainen kansa. Ystävän kanssa, kainuun lapsia molemmat, käytiin mykistymässä pitkästä aikaa niiden keskellä. Me tunnetaan se rujuus, se ajatusmaailma ja mentaliteetti, henki. Ei tarvinnut selitellä, molemmat tuntee ja tietää sen. Hiljaisen kansan vaatteet vaihdetaan kesäksi ja talveksi. Jos ne riisuttaisiin ja jätettäisiin vaatettamatta, pellolle jäisi seisomaan tuhatkunta ristiä. Ajatus sai kylmät väreet juoksemaan paidan alla.

tuonne menen kyllä varmasti!

Lauantaina syyskuun 18. päivä vietetään kansainvälistä Spinning in Public -päivää, eli suomeksi julkikehruupäivää.

Kehräätkö? Ota rukkisi tai värttinäsi mukaan ja tule tekemään lankaa. Ei ole väliä oletko vasta-alkaja tai konkari, kaikki mukaan.

Vai oletko vasta miettinyt kehräämistä? Tule katsomaan miten lanka syntyy ja kuulemaan miten pääset harrastuksessa alkuun.

Oulussa SIP-päivää vietetään Lumoava Lanka-putiikissa, Pakkahuoneenkatu 17, kello 10-15.

Tervetuloa!



Neuovan Nartun blogista löysin tällaisen julkikutsun, jota vapaasti saapi levittää. Aion kyllä mennä ihmettelemään, sillä löytyy karstatut villat ja löytyy rukki. Lankaa vaan ei vielä synny.

Syyskyyn ensimetrit

Koiran aamulenkillä oli kamera mukana. Syyskuuta oli kulunut reilut seitsemän tuntia ja jossain kaukana sanottiin sodan päättyneen. Mitään hienoa kuvattavaa ei sattunut silmään ja oli kylmää, märkää, aurinkoista ja kaikilla kiire. En toki ole menettänyt toivoani syyskyyn suhteen. Kyllä tästä vielä oikein ihana kesän ja talven taitoskohta tulee. Rakas, rakas syksy.

Tykkään aamuista. Herään aikaisin vaikka ei tarvisi. Olen aika tosi huono vain löhöämään ja vötkyämään sängyssä vapaapäivinäkin, ja tässä asiassa me ollaan Peikkopojan kanssa ihan eri maata. Se aikoo ottaa aamukahvit, sulkee silmänsä ja palaa asiaan ehkä tunnin kuluttua. Minä ompelen, neulon, luen, istun koneella, juon rauhassa aamukahvia tai teetä fiiliksestä riippuen.

Monen aamuna nojaan makuuhuoneen ovenpieleen ja sulattelen sydäntäni: koiramuori on aamulenkistä märin tassuin mennyt takaisin nukkumaan ja sotkemaan lakanat, kissalapsi on palannut yöllisiltä seikkailuilta ja nukkuu sekin sängyssä tai kaapin päällä ja Peikkopojasta näkyy vain valtava hiustupsu peiton alta. Minä jatkan omia touhuilujani ja yritän olla hiljaa, etteivät rakkaat herää.

(Pelastusarmeijan kirppikseltä kahdella eurolla löytyneeseen silityslautaan uusi verhoilu on ollut työn alla jo pari vuotta. Aika kamala tuo nykyinen, eikö?)