4. syyskuuta 2011


Ihmettelemme ja olemme. Arki vyöryy, minä mukana. Pienellä koipipotilaalla on patteja mahassa, jonkinlaisia nisäkasvaimia. Tiistaina käydään röntgenissä, että onko keuhkoissa etäpesäkkeitä. Jossakin vaiheessa edessä oleva ero musertaa, mutta olen jotenkin sinut sen kanssa -luopuminen on se hinta mikä pitää maksaa kaikista yhteisistä vuosista. Rauhallisesti, haikeudella.

Olen paljon pohtinut lapsena olemista omalle äidille. Ystävyyttä, siskoutta. Äitiyttä, sitten joskus. Onneksi on mies ja ystäviä, kenen kanssa selvittää omien tunteitten vyyhtiä jostakin päästä. Laittaa rajoja, ymmärtää itseä.

Kummipoika sai ihan oman nimen eilen. Toiset kummit sai kummitodistuksen papilta, minulle vanhemmat olivat tehneet oman kummitodistuksen jossa oli lainattu Lasten oikeuksien julistusta. Puhuimme Peikkopojan kanssa, ettei meidän lapsia kasteta sitten joskus.

Ensi viikolla ajattelin käydä kuvaamassa koiria merenrannalla ja nostamassa loput potut palstalta. Virkata Tassuttimia, odotella soittoa eläinsuojeluyhdistyksestä. Aloitan ehkä ruokaremontin, mikä on sanana aika kauhea mutta ajatuksena hyvä.