Sivut

25. marraskuuta 2012

Mistä tietää kotiutuneensa?

Pienistä neulenyttösistä, jotka vasta viime päivinä olen kaivanut laatikoistaan. Luovuus on minulle hyvinvoinnin mittari, ja ensimmäistä kertaa muuton jälkeen olen asteikon nollaviivan yläpuolella villatakilla, unisukilla ja pipolla. Uusi työ alkaa vihdoin kulkea uomissaan ja työtunnit alun hässäkän jälkeen inhimillisiä.

Olen soittanut kitaraa, illalla laulanut miehen säestyksellä. Siitä tietää kotiutuneensa, ettei tarvi hapuilla pimeässä jokaista seinää löytääkseen valonkatkaisijan. (Pistorasioiden paikkoja en vielä ole oppinut.) Lenkkipolut on hiljaiset, täällä on mäkiä ja metsää.















Paras ystävä asuu pihan toisella laidalla, ja yöhousuissa voi hipsiä kylään ihmettelemään tätä maailmaa tai pyytää seuraksi saunavuorolle. Käydä syömässä torttuja, piipahtaa lapsenvahtina tai tuoda tullessaan kaupasta ostamatta jääneen jutun.

Tavarat on paikallaan,  Eilen tutustelin tähän kaupunkiin, joka on niin tuttu mutta kuitenkin vieras vuosien jälkeen. Päädyin sattumalta ihanaan kauppaan, jollaista en tiennyt täällä olevankaan (eikä ole ollutkaan ennen viime kevättä). Löysin paikan, jossa voi kutoa mattoja ja aion sinne sukkuloida (hehheh) heti tammikuussa. Olen hakenut Aikku-koiran kanssa agilitykurssipaikkaa ja alkanut koirajuoksemaan. Laitoin sähköpostia (nettiliittymä saatiin vasta äskettäin) paikalliselle kodittomia kissoja auttavalle yhdistykselle, joten sijaistassulaisia on meille odotettavissa.

Täällä on kaikki, mitä aiemmassakin kaupungissa. Ja vielä enemmän. Tärkeintä on ystävät ja perhe, joita voi nähdä ilman tunnin pakkausoperaatiota ja puolentoista tunnin automatkaa. Voi vain piipahtaa kylään, käydä lenkillä yhdessä tai kuten eilen, kirpparilla ja syömässä. (Lisäksi äiti korjasi minun ompelukoneen, kiitos!)

***
Vilautan vielä, että tältä meillä näytti vanhassa ja uudessa kodissa kuukausi sitten. Nyt tavarat ovat jo löytäneet paikoilleen. Melkein kaikki.