23. maaliskuuta 2012

Syyään eka








Ihan ensimmäiseksi etsintäkuulutan hyvän ja helpon vuokaleivän ohjeen. Koekappaleita saattoi käyttää pesäpallomailoina, joten hiukkasen pehmoisempi versio on hakusessa. Tein ensimmäistä kertaa kaalikääryleitäkin, niistä tuli kyllä maukkaita! Oma lautanen on näyttänyt aika köyhältä, kun syön paljon ruokaa, mikä täyttää vatsan, muttei ravitse. Siihen kuitenkin on tullut muutosta, koska uusien työkavereiden kautta olen tilannut sapuskaa luomuruokapiirin kautta. Pikku hiljaa saan hilattua elämää siihen suuntaan, kuten tahtoisin elää.

Vielä kun olisi talo maalla. Asuttaisiin isolla perheellä, johon kuuluisi niin omia lapsia kuin niitä ottolapsia, joista kirjoitin aiemmin. Ovet olisi aina auki kuten Peikkopojan kotona. Tervetulleita kaikki rakkaat, yökylään tai kahvikupposelle. Ei tarvisi soittaa, että saako-tulla-ootteko-kotona. Tulisivat vain ja nappaisivat pärekorista värikkäät villasukat, ettei varpaita palele vanhoilla hirsilattioilla.

Kasvimaa ja kasvihuone olisi ihana olla. Elämiä. Kanoja kotkottelemassa, sellaisia jotka olisi menneet teuraaksi mutta haettu eläkepäiville meille. Koiria olisi myös, ehkä sellainenkin joka voisi olla työkaverina terapiakoirana. Lampaistakin minä haaveilen, mutta kävisi että naapurissa olisi maatalo, jossa saisi eläimiä hoitaa ja nuuskia tallin tuoksuja.

Elämä sujuisi, olisi rakkautta ja aikaa. Vastoinkäymisissä autettaisiin toisiamme kivikkojen yli, oltaisiin toistemme turvasatama.


Niin, olisikos sinulla antaa hyvän vuokaleivän reseptiä?

16. maaliskuuta 2012

Väsynyt ja onnellinen

Jokaisen työpäivän jälkeen heitän väsyneenä vaatteet naulakkoon viideltä ja huokaisen, että olipa ihana päivä töissä.








Nyt on vapaata, ja aion kuluttaa sen kirjoittamalla muutamat lausunnot ja nauttimalla kotona olosta.

Mitä te teette viikonloppuna?

10. maaliskuuta 2012

Seitsemän asiaa viime viikoilta





Töissä on ollut kertakaikkisen ihanaa! Raskasta kylläkin, kuten uudessa työpaikassa aina. Onneksi olen voinut aloittaa pehmeästi, kolmena päivänä viikossa. Pikku hiljaa se siitä lisääntyy. 

Viime aikoina blogeissa on jälleen kiertänyt seitsemän asian haaste. Omatoimisesti haastan itseni kertomaan seitsemän asiaa näiden blogihiljaisten viikkojen ajalta.

1. Olen opetellut kehräämään värttinällä sen jälkeen, kun kävin Lumoavan langan värttinäkehruuillassa. Koukuttavaa puuhaa! Neulomiset on olleet vähemmällä. 

2. Pikkusisko oli meillä muutaman yön. Ihanaa ja hurjaa, miten näen hänessä viiden, kuuden vuoden takaista itseäni. Ja miten fiksu ja kaunis nuori nainen hänestä on kasvanut! Aivan kuin kahdesta muustakin. Ikävöinyt olen kaikkia kolmea.

3. Kävin serkun luona kylässä ihastelemassa uutta kotia, pientä vauvaa ja mahdottoman kilttejä ja ihania lapsia! Tätäkin kautta vielä terveiset, että oli kyllä ihana kyläillä.

4. Kävin pelaamassa Megazonessa ensimmäistä kertaa elämässäni. Ennakkoluulot oli aika korkealla -minä en tykkää aseista enkä älyä yhtään, miksi sellaista pitää leikkiä kun muualla maailmassa se tappaa ja tuhoaa ihmisiä. Inhoan säikähtelyä, ja pimeässä labyrintissä hiippailu aseitten kanssa tuntui ajatuksena hiton kammottavalta. Olin lisäksi varma että alan panikoimaan. Mutta se oli oikeasti aika hauskaa! Pienellä kaveriporukalla hauskanpitoa, vähän kuin taskulamppuhippasta. :D Lisäksi lasersäteet ei tietenkään satu, toisin kuin paint ball -kuulat (kokeiltu on!). Voisin suositella esimerkiksi mukavaksi kaveriporukan illanvieton alkajaisiksi, polttareihin tai vaikka opiskeluporukan ryhmäytymispäivään.

5. Rakkain ystävä muutti sinne mistä molemmat ollaan kotoisin -Kainuuseen. Laitettiin muuttopäivänä tekstiviestit, että muutetaan sitten perässä. 

6. Olen entistä enemmän haaveillut omista lapsista, mutta myös siitä että joku päivä meille tulisi omiksi lapsiksi sellaisia, joista omat vanhemmat eivät voi huolehtia. Miehen ja minun koulutuksen vuoksi voisimme olla ihan vain niillä töinkin. Minä voisin olla kotona sellaisia lapsia varten, mutta miksikään laitokseksi en kotia tahdo muuttaa.

7. On ollut suuri huoli läheisestä ihmisestä. Eilen sain hänet suostuteltua ja vietyä osastolle lepäämään. Valtava helpotus, joka vaihtui suruksi kun osastolta kotiin lähtiessä sain puhelinsoiton toisesta läheisestä. Peikkopojan ja minun ystävä taistelee teholla hengestään. Vaikken usko, niin toivon enkeleitä molemmille, ja kaikille muillekin rakkaille, läheisille ja teille kanssabloggaajille.